Ensimmäisessä osassa tarkastellaan henkilökohtaisia miekkailun määritelmiä ja sosiaalisia yhteyksiä, joiden puitteissa miekkailu ilmiönä toteutuu. Saman sanan piirissä toteutuu mitä moninaisempia itseymmärryksiä, sekä inhimillisen ja epäinhimillisen vuorovaikutuksen muotoja. Nykyisin sana miekkailu tuo kaiketi useimmille mieleen valkoiset asut ja ketterät atleetit, joista muutamat kilvoittelevat olympiarenkaidenkin alla. Muiden muotojen edustajat ovat taipuvaisempia lisäämään sanaan vaihtelevia selittäviä määreitä: teatterimiekkailu, mensuurimiekkailu, elävöitysmiekkailu, rottinkimiekkailu, kendomiekkailu, historiallinen miekkailu ja niin edelleen. Tarkastelukulmasta riippuen, kaikkiin mainittuihin olisi mahdollista viitata vain miekkailuna tai lisätä määreitä alamuodon mukaan. Teatterimiekkailu olisi jaettavissa näyttämömiekkailuun ja elokuvamiekkailuun, jotka jakavat monia piirteitä, vaikka poikkeavatkin lopulta keskenään. Näyttämöllä yleisö seuraa tarinan tapahtumia välittöminä ja elokuvissa miekkailukohtaus on ehkä parsittu kokoon lukuisista otoista , lopullisen ilmiasun riippuessa kameran kulmista. Vaikka eri muodot ja alamuodot jakavat samoja perheyhtäläisiä piirteitä, niin lopulta ennakkoehdot niiden piirissä toimimiseen poikkeavat toisistaan ainakin jossain määrin. Henki, strategia, taktiikka, meditaatio, tekniikka, kunto ja liike. Jokainen miekkailun muoto ja tapa orientoitua niiden piirissä sisältää omanlaisiaan edellytyksiä, vaatimuksia ja voima-alueita. Kehityskaari juontuu monesti edellisten yhdistelmistä. Kendon piirissä harjaantunut ja kalpamiekkailun aloittava saattaa tuoda mukanaan kendon hengen ja tavan tulkita liikkeiden hienovaraisia merkityksiä. Pehmomiekkailusta rottinkimiekkailuun siirtyvä tuo kenties mukanaan tapansa tulkita vuorovaikutusasetelmien strategisia ja taktisia merkityksiä, huomioidessaan samalla erot tekniikassa. Yleinen liiketaustamme ja harjaantumisen tapamme tietyn miekkailun muodon piirissä huokuu olemattomistakin yksityiskohdista: käden nostamisen ja ohikiitävän katsomisen tavasta. Jo yksin etujalan painon jakautumisen tapa avaa ja sulkee liiketilallisia ovia. Vaikka toteuttaisimme suurpiirteisesti saman liikkeen, miltei olemattomat yksityiskohtien muunnelmat johtavat monenlaisiin lopputuloksiin. Lopulta veri punnitaan silti kentällä.      

Ennakkoehdoista korostuu itseoikeutetusti ensiksi henki, koska muu kuin rituaalinen ja untuvan keveä miekkailu vaatii tietynlaista luonnetta, valmiutta kohdata rajallisuutensa. Sen jälkeen käännytään lyhyesti strategian puoleen. Tunnetusti strategisesti kyvykäs ei edes ehkä joudu tilanteeseen, jossa taktiikkaa tarvitaan. Lopulta taktiikkakappele muodostaa kirjan keskeisimmän osion, jonka ytimen ympärille olisi rakennettavissa pohja niin monenlaisten kamppailulajien kuin kuvainnollisesti vastakohtaisen vuorovaikutuksen tulkinnalle. Yksinkertainen kättelykin muodostaa välillä liiketilallisen kamppailun, joka on tulkittavissa eritasoisten aikomusten, vuorovaikutusmuotojen (ohjaa-ajautuu) ja orientaatioiden (mukautuu-jättää huomiotta) valossa. Onneksi hahmotuksen harson ei tarvitse johdattaa Lars von Trierin elokuvan Antichrist mökille, kolmen kerjäläisen luokse. Kietoutuvathan kohtaamiset alati pehmeään huolettomuuteen. Vaikka miekkailun yllä on loistanut toisenlainen kohtalon tähti, ehkä painottomuus on vapauttanut ilmiöpiirimme tähtitarhasta, iloksi ja valoksi.